Muutimme mieheni työn takia Kaliforniaan ollessani 33. viikolla raskaana. Muuttoa edelsi viikkojen epävarmuus, sillä minulla oli supistuksia jo viikolta 28 asti, jolloin lääkäri totesi kohdunsuun olevan kaksi senttiä auki ja kohdunkaulankin jo hieman lyhentyneen. Koska kuitenkaan varsinaista estettä muutolle ei lääkärin mielestä ollut, päätimme kokeilla, miten synnytys rapakon takana hoidetaan.
Saavuttuamme uuteen kotikaupunkiimme hakeuduin heti lääkäriin. Viikolle 36 asti tapasin lääkärini kahden viikon välein ja sen jälkeen joka viikko. Lääkärikäynnillä sairaanhoitajalle jätettiin ensin virtsanäyte, josta tarkastettiin valkuainen ja sokeri. Tulokset merkittiin lääkärin papereihin eikä minulle annettu erillistä äitiyskorttia, kuten Suomessa. Sitten sairaanhoitaja punnitsi minut ja mittasi verenpaineen, minkä jälkeen hän poistui ja lääkäri tuli paikalle. Lääkäri otti symfus-mitan, tunnusteli vatsaa sekä tarvittaessa teki sisätutkimuksen. Suomessa sisätutkimuksia tehdään koko raskauden aikana normaalisti kolme kertaa, minulle niitä tehtiin viimeisten seitsemän viikon aikana neljä. Tämä johtui kuitenkin käsittääkseni omasta tilastani, supisteluista ja aikaisesta avautumisesta. Normaalisti turhia sisätutkimuksia vältetään myös täällä.
Viikolla 37 lääkäri totesi kohdunsuun olevan auki kolme senttiä ja seuraavalla viikolla jo neljä. Tällöin lääkäri ensimmäisen kerran tiedusteli, haluanko lähteä sairaalaan. Äimistyneenä kysyin syytä, mihin sain vastauksen: "Synnyttämään tietenkin!" Sama kysymys toistui tämän jälkeen joka viikko. Suomessa synnytyksen käynnistämisestä aletaan puhua vasta kymmenen päivää lasketun ajan jälkeen, mutta täällä käynnistyksen saisi paljon helpommin ja aiemmassa vaiheessa. Minä kuitenkin kerta toisensa jälkeen kieltäydyin operaatiosta ajatellen, että vauva syntyy, kun on sen aika.
Lasketun ajan ylityttyä neljä päivää lääkäri laittoi minut sairaalaan yliaikaistarkastukseen. Vauvan sydänääniä ja kohdun supisteluja mitattiin samanlaisella laitteella, johon olin jo aiemmassa synnytyksessäni 1,5 vuotta aiemmin Kätilöopistolla tutustunut. Koska vauvan sydämen syke hidastui kohdun supistellessa, tuli lääkäri tutkimaan, oliko minulla lapsivettä normaalia vähemmän. Vettä oli kuitenkin normaalisti. Jälleen kerran lääkärini kysyi, haluanko synnyttää. Monen viikon ajan hän oli toistellut minulle, kuinka synnytyksen käynnistämiseen tarvittaisiin vain kalvojen puhkaisu ja kuinka synnytyksestä tulisi 'nopea ja helppo'. Koska lääkäri totesi vauvan olevan mittoihini nähden isokokoinen (arviolta noin neljä kiloa) ja että kohdunsuu on auki neljä senttiä ja kohdunkaula melkein kokonaan hävinnyt, hän suositteli käynnistämistä. Tällä kertaa suostuin käynnistämiseen sillä varauksella, että mieheni ei olisi käynnistämistä vastaan, ja lähdin hakemaan miestäni töistä ja valmiiksi pakattua kassiani kotoa.
Niinpä sitten annoimme 1,5-vuotiaalle esikoisellemme lähtöhalit ja -suukot, evästimme isovanhemmat esikoisen hoidon suhteen ja lähdimme synnyttämään mummin syntymäpäivänä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Saavuimme sairaalaan iltapäivällä noin klo 15.00. Lääkärin oli määrä tulla paikalle vastaanottonsa päätyttyä noin klo 17.00. Tämän aikaa sitten vauvan sydänääniä ja kohdun supisteluja tarkkailtiin, ja itse rentouduimme televisiota katsellen. Synnytyshuone oli sisutettu kodikkaaksi. Tavanomaisen kalustuksen lisäksi siellä huoneessa oli sohva, nojatuoli, sohvapöytä sekä keinutuoli, jossa vain tuoliosa keinuu ja jalat pysyvät paikoillaan. Sisustuksen väritys oli lempeän rosaa ja vaaleanruskeaa.
Vihdoin lääkäri saapui. Käynnistys oli määrä tehdä kalvot puhkaisemalla ja lapsivedet päästämällä. Toimenpide oli kivuton, ja vettä tuli noin vartin ajan. Sen jälkeen päätin lähteä suihkuun. Kului varttitunti, ja ehdin jo ihmetellä miehelleni, miksei mitään tapahdu, kun ensimmäinen supistus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja oli viedä tajuntani. Seuraavien kymmenen minuutin kuluessa supistuksia tuli kolme, kaikki todella kivuliaita. Lääkäri oli mennyt toimistoonsa ja sairaanhoitaja tuli tarkistamaan tilanteen. Hän totesi, että kohdunsuu oli edelleen noin 4-5 senttiä auki. Kului 45 minuuttia, ja supistuksia tuli yhä tihenevin väliajoin. Lopulta laitoin mieheni pyytämään helpotusta olooni. Sairaanhoitaja totesi synnytyksen edistyneen vauhdilla ja kohdunsuun olevan auki jo kahdeksan senttiä, joten epiduraalia ei enää ennätetty antaa.
Oloni alkoi olla todella tuskaisa, ja aloin kysellä lääkäriä. Vihdoin hän saapui. Kello oli noin 19.15. Kohdunsuu oli nyt auki reilut yhdeksän senttiä, ja lääkäri totesi, että saisin pian alkaa ponnistaa. Minua ei ponnistuttanut, mutta lääkäri rohkaisi kokeilemaan. Ensimmäinen ponnistus olikin sitten kokeilua, mutta silläkin vauva luisui synnytyskanavassa alemmaksi. Pari minuuttia sen jälkeen tuli valtava tarve ponnistaa. Pian vauvan pää näkyi, eikä koko hommaan lopulta tarvittukaan kuin kolme kunnon puserrusta, ja toinen poikamme oli syntynyt! Aikaa varsinaisten supistusten alkamisesta oli kulunut vain tunti ja 23 minuuttia!
Vauva nostettiin hetkeksi rinnalleni ja isän leikattua napanuoran hänet laitettiin viereiselle pöydälle tutkittavaksi ja siistittäväksi. Siitä vauva vietiin puettavaksi ja K-vitamiinipistosta varten lastenhuoneeseen. Calmettea USA:ssa ei anneta. Silmiin vauvat saavat antibioottitipat silmätulehdusta estämään. Mieheni oli koko ajan poikamme kanssa. Sitten noin puolen tunnin kuluttua sainkin melkoisen rantapallon syliini! Vauva oli laitettu valtaisaan kapaloon, josta pilkistivät pienenpienet mustelmaiset kasvot ja valkoinen nenänpää. Mustelmat olivat seurausta nopeasta ja rajusta synnytyksestä, mutta ne paranivat sittemmin nopeasti.
Rantapallonmuotoisen vauvan imettäminen ei ollut helppo homma, eikä siitä meinannutkaan aluksi tulla mitään. Lopulta vauva sai kuitenkin kunnon otteen ja ensimmäiset elämäneliksiirinsä. Myöhemmin kun vällyjä hieman vähennettiin, alkoi ilmetyskin sujua helpommin.
Kaikki synnytykset ovat erilaisia ja ainutlaatuisia, tapahtuivatpa ne sitten Suomessa, USA:ssa tai missä tahansa, eikä niitä näin ollen voi sinällään verrata toisiinsa. Jos kuitenkin vertailen Suomessa ja USA:ssa tapahtuneita synnytyksiäni ja lapsivuodeaikaa, niin pieniä eroja toki löytyy.
Ainoa asia, mikä minua jäi vaivaamaan toisessa synnytyksessäni, oli se, että vauvan sai rinnalle vain hyvin lyhyeksi hetkeksi heti synnytyksen jälkeen. Tällöinkin vauva köllötteli yöpaitani päällä, ei paljaalla iholla. Näin ollen vauvalta ja minulta jäi kokematta ensi hetkien tärkeä ihokontakti. Esikoisen kanssa muistan, kuinka hänet nostettiin heti napanuoran leikkaamisen jälkeen paljaalle rinnalleni ja yllemme kasattiin lämpöisiä vällyjä. Siinä esikoisemme sitten sai köllötellä pitkän tovin, ja saipa siinä heti ensimaidotkin. Me puolestaan tuoreen isän kanssa saimme itkeä onnesta uutukaista vauvaamme ihastellen. Valitettavasti tämä kokemus jäi meiltä pois toisen poikamme kanssa.
Kivunlievityksestä ja erilaisista synnytysasennoista ei toisen raskauteni eikä synnytyksen aikana ollut puhetta missään vaiheessa. Epiduraalia pyysin, mutta sitä ei enää ehditty antaa, koska synnytys eteni niin nopeasti. Itsestäänselvyytenä pidettiin sitä, että synnyttäisin lapseni puoli-istuvassa asennossa. Mitään muita asentoja ei tarjottu. Itseäni tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä olin tyytyväinen ensimmäiseen synnytykseeni, joka hoitui makuuasennossa, ja olin päättänyt hoitaa toisenkin samassa asennossa. Varmasti tietoa näistäkin asioista olisi saanut, mutta se olisi vaatinut omaa aktiivisuutta ja aloitteellisuutta.
Suomessa kätilöt hoitavat synnytyksen alusta loppuun saakka, mikäli komplikaatioita ei tule. Amerikassa sen sijaan lääkäri on mukana aina synnytyksen loppusuoralla saattamassa vauvaa ulos maailmaan. Tämä toi ainakin itselleni turvallisuuden tunteen, koska tiesin olevani osaavissa käsissä. Lähes koko ajan huoneessa oli yksi sairaanhoitaja. Itse syntymän hetkellä mukana oli lääkäri sekä kaksi sairaanhoitajaa, kun Suomessa paikalla yleensä on kaksi kätilöä.
Myös lapsivuodeaika sujui samoissa tunnelmissa kuin Suomessa. Vauvan sai pitää joko omassa huoneessa (kahden hengen huone, mutta toinen peti tyhjä) tai lastenhuoneessa. Yöllä hoitaja kävi herättämässä, kun oli aika imettää. Yllätyksen koin, kun minulta kysyttiin, aiommeko ympärileikkauttaa poikamme! Kotiutuminen tapahtui toisena päivänä synnytyksestä. Vastoin äidin tahtoa sairaala ei voi kotiuttaa, ennen kuin synnytyksestä on kulunut 48 tuntia. Monet kotiutuvat kuitenkin jo aiemmin, jotkut jopa kuusi tuntia synnytyksen jälkeen. Kuten oikeissa jenkkileffoissa, sairaalasta lähdettiin rullatuolilla!
Kaiken kaikkiaan minulla on ollut onnea. Olen saanut synnyttää kaksi tervettä poikaa, toisen Suomessa ja toisen USA:ssa. Molemmat synnytykset ovat sujuneet ongelmitta eikä niistä ole jäänyt pahaa mieltä eikä traumoja. Toivonkin, että pääsen vielä uudelleen synnyttämään - saa nähdä sitten missä päin maailmaa!